Blogit

Suomessa ihmetellään varsin paljon, miksi avoimen dialogin hoitomallia ei hyödynnetä mielenterveyspalvelutuotannossa. Avoimen dialogin hoitomallin kotiseudulta Länsi-Pohjan alueen mielenterveyspalveluista on tuotettu tietoa, jonka perusteella alueella palveluiden tuloksellisuus kokonaisuudessaan olisi parempi suhteessa tavalliseen hoitoon. Etenkin tässä kontekstissa on tutkittu psykoosien hoitoa. Hoitomallista ja sen vaikuttavuudesta tiiviisti tietoa esimerkiksi täällä: https://www.slideshare.net/slideshow/jaakko-seikkula-miss-mielenterveys-sijaitsee/70338330.

Toimintamallien käyttöönottoon liittyviä ongelmia ratkomaan on kehitetty tieteenalaa nimeltä implementointitutkimus, joka tuottaa tietoa toimintamallien käyttöönotosta. Näkökulma on kuitenkin erittäin rajallinen, jos parhaat toimintamallit eivät ole suunnitteilla strategioihin laisinkaan, tai jos strategioita johdetaan sellaisilla periaatteilla, jotka eivät tosiasiallisesti tue asiakaslähtöistä palvelujärjestelmää.

Organisaatiotaso on palvelujärjestelmän kehittämisessä laiminlyöty osa-alue. Keskustelua käydään lähinnä kansallisesta politiikasta sekä professiosta. Hyvinvointialueilla näyttävät kiinnostavan lähinnä talouden tasapaino ja ”hallintohimmelit”. Kuitenkin avoimen dialogin hoitomallissa varsin keskeistä oli kehittämisosaaminen paikallisesti Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä, ja malli ei olisi kypsynyt ilman paikallista johtajuutta ja paikallisten johtajien sekä päättäjien tukea. Nyt hyvinvointialueet ja sen ostopalvelut ovat se taso, jolla asiakkaat ja ammattilaiset ensisijaisesti toisensa kohtaavat, ja sen takia ehkäpä kaikkein tärkein taso yläpilvien sijaan.

Länsi-Pohjasta otettiin vaikutteita Etelä-Karjalaan Eksoteen, jossa psykososiaalisten palvelujen silloinen johtaja Timo Salmisaari oli keskeisessä roolissa mielenterveyspalvelujärjestelmän uudistamisessa asiakaslähtöisesti: https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/eksote-uudistaa-edelleen/. Salmisaari ja avoimen dialogin hoitomallin kotiseudulla Länsi-Pohjassa ylilääkärinä toiminut Birgitta Alakare sekä psykologina ja tutkijana toiminut Jaakko Seikkula eivät ole suomalaisessa psykiatriassa mitään tunnettuja nimiä, mutta he ovat saaneet potilaiden kannalta paljon aikaan. Varsinkin Jaakko Seikkula on kuitenkin maailmalla erittäin arvostettu ja hyvin tunnettu. Seikkulan työtä jatkoi osaltaan Länsi-Pohjassa psykologi ja tutkija Tomi Bergström, mutta hän ei pystynyt Lapin hyvinvointialueella juurikaan vaikuttamaan organisaation toimintaan. Johtaminen ja tutkiminen oli organisaatiossa selkeästi eriytetty toisistaan. Tilanne oli Länsi-Pohjassa aikoinaan aivan toinen. Jaakko Seikkulan väitöskirjan tiivistelmä alkaa toteamalla, että tutkimuksen tarkoitus oli kehittää Keroputaan sairaalan mielenterveyspalveluita: https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/71522#.

Nyt näyttää siltä, että mielenterveyspalveluja kehitetään isossa kuvassa Suomessa turhan professiolähtöisesti. Kyse on kuitenkin verorahojen tehokkaasta käytöstä etenkin silloin kun puhutaan hyvinvointialueiden itse tuottamasta tai hankkimasta palvelusta. Keskijohtoon kuuluvat mielenterveyspalvelujen vastuualueiden johtajat ovat psykiatrian erikoislääkäreitä eli psykiatreja ja siten heidän kollegiaalisuutensa, eräänlainen lojaaliutensa, suuntautuu muihin psykiatreihin. Psykiatrian parissa taas avoimen dialogin hoitomalli ja koko tarpeenmukaisen hoidon linjaus on nähty epätieteellisenä ja kehityksen uhkana 1990-luvulta lähtien: https://www.duodecimlehti.fi/duo60059.

Julkisten mielenterveyspalvelujen järjestämiseen on monta näkökulmaa ja niistä keskeinen on asiakkaiden näkökulma. Sitä voi osittain laskelmoida, mutta ilman dialogia ja asiakkaiden kuuntelemista ei ole mahdollista ymmärtää mitä lukujen taustalta löytyy ja miksi tuloksellisuutta mittaavat indikaattorit saattavat olla vääristyneitä. Ei kuitenkaan liene kaukana arvio, että psykiatrian alan johtajat viettävät järjestelmällisesti enemmän aikaa lääketeollisuuden edustajien ja tietysti etenkin kollegoidensa parissa kuin palveluiden asiakkaita kuunnellen. Aggregoituun tietoon perustuva palvelujärjestelmän tilannekuva ohittaa potilaiden välittämän ”subjektiivisen” tilannekuvan. Tämä kaikki saattaa muodostaa vahvan arvojen kaikukammion, joka on muodostettu arjesta irrallaan. Helikopteriperspektiivi vääristää kokonaiskuvaa, vaikka sillekin on oma tarpeensa. Vertauskuvallisesti metsä näyttää helikopterista aivan erilaiselta kuin alhaalla puiden lomasta.

Onko tässä kaikessa kyse vain vääränlaisesta asenteesta vai kollektiivisesta johtamisosaamisen puutteesta? Tunnistetaanko todella, että mielenterveysalan johtaja ei voi toimia samalla logiikalla ja samoilla periaatteilla kuin ammattiaan harjoittava lääkäri? Siihen on vaikea vastata. Sekä Länsi-Pohjan sairaanhoitopiiri että Eksote olivat matalia organisaatioita ja molemmissa palveluja pyrittiin johtamaan etulinjassa. Nyt hyvinvointialueilla korostuvat ylilääkärien ja osastonhoitajien yläpuolella organisaatiokaavioissa toimiva keskijohto sekä kansallinen ohjaus. Vaikka hyvinvointialueilla strateginen päätöksenteko olisi keskitetty politiikkaan, niin harvemmin siellä päätetään mitään ilman viranhaltijoiden, käytännössä johtajien, esityksiä. Tämä kaikki etäännyttää johtamista palvelujen arjesta.

Kokemusasiantuntijuus ei ole riittänyt korjaamaan esille nostettuja ongelmia. Satunnaisesti poimitut yksilöt, jotka yleensä ovat koulineet tarinaansa koulutuksessa ja opetelleet asiantuntijataitoja, edustavat heikosti sitä todellisuuden kirjoa, joka mielenterveyspalvelujen asiakasrajapinnassa kohdataan. Kokemusasiantuntijuus ei muuta organisaatioihin ja johtamiseen liittyviä ongelmia kuin varsin kosmeettisesti, jos ei toimintoja ja rakenteita organisaatiomalleista johtamiseen ja strategioihin varta vasten nosteta pöydälle. Ensisijaiset kokemusasiantuntijat ovat niitä arkisia asikkaita, joita palveluissa asioi päivittäin. Mainittu Birgitta Alakare suhtautui kokemusasiantuntijuuteen kriittisesti. Kokemusasiantuntijoiden toiminta on silti toki arvostettavaa, vaikka toiminnalla joskus olisikin ensisijaisesti yksilöiden osallisuutta ja toipumista tukevia psykologisia sekä sosiaalisia tavoitteita.

Mitään yksinkertaisia ratkaisuja tilanteeseen ei ole, mutta ongelmien olemassaolo on tarpeen tiedostaa. Ei ole kovin mielekästä, että asiakkaat joutuvat erityisesti vaatimaan, jos heidänkin näkökulmallaan olisi jotain merkitystä siitä huolimatta tai juuri sen takia, että kyse on julkisesti rahoitetuista palveluista.