Rajojen rikkomisesta mielenterveysalalla
Teksti soveltuu kaikille, mutta saattaa tarjota käsitteellisiä valmiuksia erityisesti asiantuntijoille, joilla monesti on itsellään mitä erilaisimpia kokemuksia sosiaali- ja terveydenhuollossa asioinnissa, mutta eivät löydä keinoja puhua aiheesta. Samaa asiaa on edistänyt Suomen Diakoniaopiston Kokonaisena työssä -hanke. Kirjoittaja: Tapio Gauffin Kävin Ateneumissa mainiossa näyttelyssä nimeltään Rajojen rikkojat. Näyttelyyn on kerätty teoksia sellaisilta naistaiteilijoilta, jotka opiskelivat ja työskentelivät Saksassa 1800-luvulla. Taiteilijat, joiden teoksia on esillä, ovat Pohjoismaista, Baltiasta, Saksasta ja Puolasta. Vaikka naisille soveltuvia taiteellisia harrastuksia pidettiin suotavina, taiteilijan uralle heitä ei kannustettu. Yhteiskuntarakenteista johtuen taiteilijan uralle ryhtyminen oli naisille vaikeampaa kuin miehille. Miestaiteilijat saattoivat kehua naistaiteilijoita 'lahjakkaiksi' ja heidän teoksiaan 'näteiksi'. Valitettavasti 2020-luvulla uhkaaviksi ja patologisiksi koettujen kokemusten vuoksi terveydenhuollossa asioineet ovat todennäköisesti paljon huonommassa asemassa kuin naistaiteilijat 1800-luvulla. Suomessa elää vähintään kymmeniätuhansia ihmisiä, jotka on todettu pysyvästi sairaiksi oirekuvan perusteella ilman minkäänalaista näyttöä lääketieteellisen taudin olemassaolosta. Normaalin mielenterveyshoidon ihmisoikeuksia rikkovaksi tuominneet YK ja WHO ovat laatineet suositukset, joissa ihmisoikeuksien varauksetonta kunnioittamista vaaditaan myös psykiatrialla. Tämä tarkoittaisi pakkokeinojen eliminointia ainoana kestävänä pakkotoimien hallintakeinona ja sitä myöten oikeutta vapauteen sekä ruumilliseen koskemattomuuteen kaikille psykiatrialla asioiville. YK:n ja WHO:n vaatimukset koetaan Suomessa kovin radikaaleina näkökulmina. Potilaita pidetään liian vaarallisina itselleen ja muille, ja pidetään selvänä, että pakkotoimia tarvitaan aina ja ikuisesti potilaiden vaarallisuuden takia. Tuuli on kuitenkin maailmalla kääntynyt ja potilaiden ikuista sairastamista korostava professiokeskeinen näkökulma on jäämässä heikoille. Miten Rajojen rikkojat -näyttely sitten asiaan muuten liittyy? Siten, että nyt tarvitaan mielenterveysalan rajojen rikkomista. Omakohtaisesti vääryyttä kokeneiden diskurssi on kaapattu. Ken suunsa avaa kokemuksistaan, saattaa joutua esimerkiksi tällaisiin tulkintakehyksiin: - Sairaudesta huolimatta elää vahvuuksillaan. - On remissiossa eikä koe sairastavansa nyt, mikä on hyvä juttu. Elää oman näköistä elämää. - Osa sairastuneista on todella lahjakkaita kuten näkyy. - Häpeää sairastumistaan ja siksi ei halua siitä usein puhua. Edelleen sairastumiseen liittyy ikävä leima, mutta hän tekee hienoa työtä. - Hyvä esimerkki vastapuheesta, perustelee omaa normaaliuttaan. - On pettynyt sairastumiseensa ja projisoi sen psykiatreihin ja lääkkeisiin. Hän toipuu vähitellen ja ymmärtää, ettei sairastuminen ole kenekään syy. - Kertoo omasta kokemuksestaan, koska se edistää hänen toipumistaan tai vertaisten hoitoon sitoutumista. - Sairaudesta huolimatta on jäljellä olevaa työkykyä ja huomattavaa toimintakykyä. - Hän kokee tärkeäksi kertoa, ettei valinnut sairauttaan. Taina Meriluoto on tutkinut väitöskirjassaan, miten hienovarainen kielellinen valta muovaa rooliin, jota kutsutaan kokemusasiantuntijaksi. Harvoin pysähdytään kuuntelemaan, mitä ihmiset todella sanovat. Siirrytään suoraan tulkintaan, mitä puhuja tarkoittaa, mistä oikeasti on kysymys. Tarvittaessa muokataan yhdessä tarinaa kypsäksi. Minäkin liityn asiaan. Olen väitöskirjatutkija. Sivutoiminen sellainen ja siten työn tai apurahan hakija myös. Mutta yhteiskunnallisesti kiinnostavaa on myös se, että minut lääkittiin telakalle kymmeneksi vuodeksi 'hoitoresistenttinä skitsofreenikkona', mistä parannuin lääkkeet lopettamalla, kun en vieroitusoireisiini kuollut. Koskaan ei mitään sairautta ole minulle osoitettu, vaan aivot terveiksi todettu kuvauksissa ennen hoidon aloittamista. Lääkityksen lopettamisesta kuitenkin seurauksena moralisointi psykiatrian taholta, että miksi lopetan lääkkeeni ja tällä tavalla aiheutan sairauden pahenemisen. Kun sairaus ei koskaan palannut, niin seuraavaksi moralisoitiin että kovin käyttää karkeaa kieltä ja nätimmin voisi puhua. Sosiaalihuollosta taas todettiin lopputerveisinä, että yliopisto kannattaa ainakin unohtaa. Sairauden luonne kun on sellainen. Olin 10 vuotta niin lääkitty, että nukuin vähintään puolet päivästä, kuola valui öisin…