Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2025

Kirjoittaja: Tapio Gauffin Psykiatrian maine ei ole optimaalisella tasolla ja 2020-luvulla Suomessa on alettu tunnistaa, että asialla voisikin olla psykiatrian itsensä kanssa jotain tekemistä. Potilaille diagnosoidaan havaittujen oireiden perusteella psykoosisairauksia, vaikka piilevän psykoosia aiheuttavan mielisairauden olemassaolosta ei ole olemassa vakuuttavaa näyttöä. Psykiatrian menetelmät hallita nykypäivänä psykooseiksi kutsuttuja ilmiöitä on hiertänyt yhteiskunnassa alan alusta alkaen. Tänä päivänä psykiatrin ydintehtäviä ovat 'oikean diagnoosin' asettaminen ja sen mukainen lääkitys. Potilas saa myös prognoosin, joka on taudin kulusta ja potilaan paranemismahdollisuuksista tehty arvio. Analyysi on tarkka: terveyslopputulemat vaihteluväleineen sekä lopputulemiin vaikuttavat keskeisimmät tekijät tunnetaan. Lääkäri tekee intervention, jolla hän uskoo vaikuttavansa keskeisesti hoidon lopputulemiin. Kehittyneillä hoidoilla potilas voi odottaa 10-20 vuotta tavanomaista lyhyempää elämää, vähintään vuosia, mahdollisesti loppuelämän mittaista raskasta lääkehoitoa, pysyvää työkyvyttömyyttä, joskin tässä vaihtelua on paljon. Näiden reaaliteettien vallitessa potilaiden odotetaan elävän merkityksellistä, oman näköistä elämää. Ongelma on se, että merkittävälle osalle ihmisistä suunnitellut lopputulemat eivät lainkaan pidä paikkaansa. Tästä havainnosta suuttuneet entiset ja nykyisetkin potilaat usein alkavat vastustaa psykiatriaa. Antipsykiatrinen liike on vanha ja siihen on kuulunut myös psykiatreja kuten Thomas Szasz ja Ronald D. Laing. Hajanaisen liikkeen yksi keskeinen näkemys on ollut se, että mielen sairaudet ovat pikemminkin symbolisia kuvauksia ihmisistä kuin lääketieteellisiä tauteja. 'Antipsykiatrinen' näkökulma näin ymmärrettynä on heikosta yhteiskunnallisesta legitimiteetistään huolimatta hyvin perusteltu. Psykiatrian näkökulmasta antipsykiatria on emergentti ilmiö eikä sitä voi hallita perinteisin rationaalisin keinoin. Tarvitaan kompleksisuusajattelua, jonka lähtökohtana on mahdottomuus palauttaa kokonaisuuksia osiinsa. Kompleksisia kokonaisuuksia kuten antipsykiatriaa ei voi hallita perinteisillä keinoilla. Luottamuksen ja lääketieteellisten faktojen toitottamisen sijaan psykiatriyhteisön tulisi tarkastella omaa toimintaansa, mikä siinä voisi aiheuttaa epäluottamusta. Antipsykiatria ei ole suoraviivaisin keinoin taltutettavissa ja on hyvin mahdollista, ettei siitä täysin eroon pääseminen ole lainkaan mahdollista eikä edes tarkoituksenmukaista psykiatrian yhteiskunnallisen luonteen takia. Psykiatria ei tule koskaan valmiiksi ja mahdollinen uusi 'paradigma', jota esimerkiksi Mad in America -sivusto vaatii, aiheuttaa taas uudet ongelmansa ja uudet kriitikkonsa, joskin nykytilanteen ongelmallisuutta ei sillä pidä siivota maton alle. Antipsykiatrian hallinta voisi nojata vaikka seuraaville periaatteille: Liikkeen olemassaolon tunnistaminen ja tunnustaminen Ymmärryksen rakentaminen siitä, että antipsykiatria on hyvin monisyinen ilmiö eikä ole mahdollista kitkeä sitä millään yksinkertaisella juurisyy- tai kausaalisuusajattelulla. Hallinnan tavoitteeksi tulisi laittaa ilmiön kanssa toimeen tuleminen sekä kääntäminen sen olemassaolo mahdollisuudeksi. Hahmotus siitä, että antipsykiatria osoittaa psykiatrian epäkohtia, ja joskus kärkevästä ilmaisusta huolimatta antipsykiatrian sanomasta on poimittavissa tärkeitä asioita, joiden kehittämiseen tulisi kiinnittää huomiota. Ymmärrys siitä, että ilmiöitä, kuten mielenterveyden edistämistä ja hoitoa, tulee lähestyä monesta eri perspektiivistä. Ilmiö on aivan liian kompleksinen siihen, että rationaalinen analyysi ja suunnittelu yhden profession näkökulmasta voisivat näkökulmaa dominoida. Kokemusasiantuntijuus on yksi antipsykiatrian hallintakeino, mutta se ei ole paras. Satunnaisesti valikoitujen, usein tilaajan näkemyksiä myötäilevien yksilöiden näkökulma korostuu. Dialogia tulee käydä eri tasoilla ja varsinkin kuunnella avoimesti sellaisia ihmisiä, jotka ovat täysin eri mieltä psykiatriyhteisön kanssa. Kokemusasiantuntijatoimintaakin voi kehittää dialogiseen suuntaan. Antipsykiatria on itsessään ristiriitainen käsite, eikä välttämättä kovin hyvä, koska sen tavoitteet eivät välttämättä juuri poikkea psykiatrian tavoitteista. Keinoista väestön ja yksilöiden terveyden saavuttamiseksi vain vallitsee merkittävää erimielisyyttä. Psykiatrien olisikin hyvä siirtyä ammatti-identiteetiltään analyytikoista kohti fasilitaattoreita. Avoin tulisi olla koko järjestelmää koskevalle kriittiselle keskustelulle, eikä jaotella erilleen kliinistä toimintaa ja kokemusta…